Toimittaja eristäytyi 24 tunniksi kelluntatankkiin ilman ärsykkeitä – ”Tunnen olevani keskellä kaaosta”
(Tämä juttu on julkaistu Suomen Kuvalehdessä 22.7.2018. Jutun kirjoittaja päätyi sittemmin Floatin osakkaaksi.)
SIISTIN kylpyhuoneen keskellä makaa soikea hiilikuitutankki. Huoneen sininen valo kiiltää valkoisesta pinnasta. Yritän tuloksetta saada mieleeni, mistä tieteiselokuvasta näky minua muistuttaa. Astun sisään höyryävään tankkiin ja istun alastomana matalaan suolaveteen.
Kansi sulkeutuu niin hitaasti, että se tuntuu lopulliselta. Ympäröivän huoneen automaattinen valaistus kajastaa kannen raosta vielä hetken, mutta pian pimeys on täydellistä. Käyn makaamaan kehonlämpöiseen veteen ja tunnustelen uutta ympäristöäni.
Matalatempoinen musiikki auttaa tasaamaan hengitystä ja tekee tilanteesta miellyttävän. Rentoutuminen on kuitenkin yllättävän vaikeaa. Lihakseni yrittävät vastustella antautumista veden kannateltavaksi, niskani kaikkein eniten. Vähitellen pääni painuu alas ja ajattelen tietäväni, miltä vauvasta tuntuu, kun se ei vielä osaa kannatella päätään.
Kun kelluntaa on kestänyt kymmenisen minuuttia, alkaa niskani rentoutua ja hengittäminen tuntuu nautinnolliselta. Veden alla mystisesti kuuluva heleä musiikki on muuttunut huomaamattomaksi taustaksi. Olen tyynellä järvellä kelluva lumpeenlehti. Tunnen pyöriväni hitaasti ympäri, vaikka tiedän sen olevan mahdotonta.
Ulkona on alkamassa kesäinen aamu. Katu, jolla päivän ensimmäiset työmatkalaiset kiiruhtavat, on vain muutamien metrien päässä. Nyt se kuitenkin tuntuu toiselta todellisuudelta.
Yhtäkkiä musiikki loppuu. Hiljaisuus on odottamattoman läpitunkevaa. Kuulen veren kohinan korvissani ja kiihtyvän hengitykseni, en mitään muuta. On vain syvä hiljaisuus, pimeys ja minä – enemmän yksin kuin koskaan. Tilanteen painostavuutta lisää tieto sen kestosta. Kymmenen minuuttia takana, vuorokausi edessä.
NEUROTIETEILIJÄ ja psykoanalyytikko John C. Lilly kehitti ensimmäiset kelluntatankit 1950-luvulla. Hän oli kiinnostunut aistiärsykkeiden poistamisen vaikutuksesta aivoihin, eikä hän epäröinyt poiketa perinteisistä tieteellisistä käytännöistä.
Lilly yhdisti tutkimuksissaan psykiatriaa, filosofiaa ja psykoaktiivisia substansseja. Viimeistään hänen yrittäessä kommunikoida delfiinien kanssa, akateeminen uskottavuus kärsi ja kelluntatankit unohdettiin.
Vuosikymmeniä myöhemmin tankit tekivät paluun ja suolavedessä kellunnasta on alettu löytää maanläheisempiä hyötyjä.
Useat Piilaakson yrittäjät hakevat kelluntatankeista vastapainoa liike-elämän hektisyydelle, ja monien huippu-urheilijoiden tiedetään kelluvan rentoutuakseen ennen suuria koitoksia. Myös tieteellinen kenttä on kiinnostunut jälleen kellunnan vaikutuksista. Tutkimukset viittaavat kellunnan auttavan useiden mielenterveydellisten ongelmien hoidossa.
Tyypillinen kellunta kestää tunnista kahteen. Vuorokauden viettäminen kelluntatankissa on jokseenkin ennenkuulumatonta, mutta pitkäkestoiseen hiljaisuuteen on hakeuduttu kuitenkin jo pitkään. Lukemattomat profeetat, filosofit ja taiteilijat ovat löytäneet äänensä yksinäisessä hiljaisuudessa vietetyn jakson myötä. Osa vetäytyi luoliin, osa samoili erämaissa.
Monessa kulttuurissa yksin hiljaisuudessa vietetty ajanjakso kuuluu myös tavallisten ihmisten elämään. Useiden maailman kulttuurien aikuistumisriitteihin kuuluukin hiljaisuuden ja yksinolon sietäminen.
Sietämistä siinä onkin.
TOISTAISEKSI tankissa hiljaisuus kuulostaa hyvin äänekkäältä. Irrallisia ajatuksia pulpahtelee mieleni pintaan kiehuvalla voimalla ja tunnen olevani keskellä suurta kaaosta. Yritän saada ajatuksistani kiinni, mutta ne pakenevat hallintaani.
Muutaman syvän henkäyksen jälkeen alan kiinnittää huomiota pyrkimykseeni hallita ajatuksiani. Hymyilen hieman. Keskityn hengittämään ja alan suhtautua ajatuksiini kuin sääilmiöihin. Eihän myrskyä voi hallita. Mielen ja ruumiin rentoutuminen on kontrollista luopumista.
Seuraavat tunnit yritän päästä irti. Helppoa se ei ole. Maailmassa, jossa ympäristöään ja jopa muiden ihmisten käsityksiä itsestään voi kontrolloida älypuhelimestaan, on kaikesta hallinnasta luopuminen vaikeaa. Vähitellen ajatusteni myrsky kuitenkin laantuu ja muuttuu ohi lipuviksi pilviksi.
TANKIN kattoon kondensoitunut vesipisara tipahtaa otsalleni ja vavahdan tilasta, jota en ole ennen kokenut. En enää pitkään aikaan tuntenut, mihin ruumiini loppuu ja mistä vesi alkaa. En ollut unessa enkä hereillä. Olin keskittyneempi kuin koskaan, mutten mihinkään ajatukseen tai kohteeseen. Kohteetonta keskittymistä, muuten en osaa tilaa kuvata.
Kelluntaa lienee kestänyt jo useita tunteja. Päätän pitää tauon.
Huoneen kliinisyys ja valkoiset seinät muistuttavat sairaalasta, ja tunnen itseni vauvaksi, joka kiipeää ulos kohdusta. Juon hetken vettä suuren hämmennyksen vallassa.
Muutaman minuutin jälkeen vetäydyn takaisin tankkiin. Rentoutuminen on jo paljon helpompaa, mutta mieleni ei löydä sopivaa asentoa. Tylsistyttää, eikä ympäristö tarjoa mitään pakokeinoa. Tätä tunnetta joutuu kohtaamaan arjessa hyvin harvoin. Eikä ihme.
Me ihmiset emme nimittäin pidä tylsyydestä.
Se määritellään usein kuuluvaksi samaan tunteiden luokkaan kuin inho ja vastenmielisyyden tunne. Monet meistä valitsevatkin mieluummin jopa kivun.
Sosiaalipsykologi Timothy Wilsonin johtamassa tutkimuksessa yli puolet koehenkilöistä alkoi jo muutaman minuutin jälkeen tuottaa vapaaehtoisesti itselleen kivuliaita sähköshokkeja, kun heidät oli määrätty istumaan 15 minuuttia virikkeettömässä tilassa.
Vaikka edessäni on vielä reilusti yli puoli vuorokautta tankissa, ei tylsyys kuitenkaan huoleta minua. Tiedän sen välivaiheeksi. Tämä ei ole ensimmäinen matkani hiljaisuuteen.
MUUTAMA vuosi sitten etsiydyin pienelle ja täysin autiolle saarelle Etelä-Kiinan merellä. Arvioin ennen matkaa, että tuolla saarella oleminen olisi hauskaa ehkä muutaman päivän. Tämän jälkeen se alkaisi käydä tylsäksi. Viikon jälkeen tylsyys olisi jo sietämätöntä. Siksi päätin viettää saarella kymmenen vuorokautta. Arvioni osui oikeaan.
Ensimmäinen yö saarella oli juhlaa. Yön tuulet nostivat korkeita aaltoja, jotka löivät kivikkoiseen rantaan suurella voimalla. Seisoin kädet levällään kuin elokuvissa, jokainen sisään vedetty henkäys tuntui ensimmäiseltä koskaan. Seuraavat päivät kävelin pientä saarta ympäri ihastellen sen luontoa ja rauhaa. Ihastus ei kuitenkaan kestänyt pitkään.
Neljäntenä iltana olin jo lopullisen kyllästynyt ja tylsistynyt.
Mieleni alkoi viedä minua paikkoihin, joihin tuskin olisin muuten enää tietä muistanut. Olen entiseltä ammatiltani sotilas, enkä ole ajatellut noita aikoja vuosiin. Nyt huomasin marssivani alasti kuutamon valaisemalla rannalla kuin Lammio. Käännökseni olivat paraatimaisen tarkkoja.
Lopulta en keksinyt enää mitään ajateltavaa, joten istuin monta päivää vain katsellen aaltoja. Vajaan viikon jälkeen hiljaisuus ei enää puhunut ystävän äänellä, vaan ahdistus, yksinäisyys ja epäilys alkoivat nousta mieleeni.
Mitä ihmettä olin etsimässä? Yritinkö todistaa jotain epämääräistä joillekin, joita se ei kiinnosta? En liene koskaan kaivannut ihmisen hyväksyvää hymyä niin paljon.
Reilun puolen vuorokauden jälkeen sama tunne alkaa hiipiä mieleeni helsinkiläisessä tankissa. Taas tässä. Etsimässä vai näyttämässä?
Nyt seuraani liittyvät myös syyllisyys, riittämättömyyden tunto ja epämääräinen toivottomuus.
Mieleeni alkaa nousta hoitamatta jääneitä asioita, laiminlyötyjä ihmissuhteita, rikottuja sopimuksia ja toteuttamattomia suunnitelmia. Enää en ole lumpeenlehti vaan oma alaston itseni. Tyyni järvi on poissa. Kellun kolkon uimahallin suuressa uima-altaassa keskellä pimeää yötä. Mielen valtaava ammottava tyhjyys on musertava.
Aiemmin lukemani Thomas Mertonin lauseet tuntuvat tosilta. Munkilla oli paljon aikaa ajatella hiljaisuutta. Hänen mukaansa me kiedomme itsemme muiden ihmisten käsityksiin itsestämme ja luulemme noita kääreitä itseksemme. Hiljaisuudessa nuo kääreet kuoriutuvat ja alta paljastuu ääretön tyhjyys. Kuvaukseen on helppo yhtyä.
Etsimme itseämme muista ihmisistä ja teemme heidän katseidensa avulla itsemme todeksi.
Lapselle on tärkeää, että äiti tai isä katsoo, kun hän ajaa pyörällä ilman käsiä. Vanhemmille lapsille katsoja voi olla kamera. Kun yleisöä ei enää ole, voi olo olla tyhjä ja merkityksetön. Monien tosi-tv-julkkisten tiedetään masentuneen, kun kamerat ovat lakanneet seuraamasta. Katsojat vievät poistuessaan roolimme tuoman turvan mukanaan.
Eivät tällaiset tunteet vieraita ole minullekaan.
Usein mielen varjot heräävät nukkumaan käydessä, mutta uni tuo niihin helpotuksen nopeasti. Päivisin nuo varjot eivät pääse nousemaan, sillä valoa on kaikkialla. Pieninkin pimeyden häive on helppo valaista pois kosketusnäytöillä, eikä hiljaisuutta ole arjessa nimeksikään. Teemme hurjasti töitä välttääksemme itsemme kohtaamista.
Jostain syystä, ehkä syvän rentoutumisen myötä, alan nyt suhtautua mieleni varjoihin ymmärtäväisesti. Tuntuu yllättävän helpolta katsoa vajavaisuuksiaan myötätuntoisesti. Kolkko ja toivoton tyhjyys alkaa vähitellen tuntua lämpimältä, turvalliseltakin. Hymyilen lopulta lämpimästi sille päässäni asuvalle diktaattorille, joka pakottaa, syyttää ja sättii. Pahin taitaa olla ohi.
YÖ on vaihtumassa vähitellen aamuksi. Olen pitänyt lyhyitä taukoja noin neljän tunnin välein. On aika astua viimeisen kerran tankin lämpöön. Oloni on onnellisen raukea, eikä päässäni liiku enää mitään.
Mielen rentoutuminen onnistuu nyt jo hyvin nopeasti, mutta ruumiini ei enää tahdo olla rento. Jäseneni alkavat vääntelehtiä odottamattomiin suuntiin ja tarkkailen toimintaani huvittuneena. Hetken kuluttua vääntelyni muistuttaa tai chin liikkeitä tai hidasta nykytanssia.
Lihakseni tuntuvat herkiltä, liikkeeni ovat tarkkoja. Ymmärrän, miksi urheilijat kelluvat. Vääntelehdin huvittuneena muutaman tunnin ja jään kellumaan asentoon, jossa en olisi ikinä odottanut voivani olla rento.
Myös mieleni alkaa aktivoitua. Syvä ja kohteeton keskittyminen väistyy, ajatuksia alkaa taas herätä. Ajatusten välinen assosiaatio tapahtuu mutkattomasti ja luovasti. Pohdin kelluntatankkien ensimmäistä kaupallista nimeä.
Musiikki alkaa soida viimeisen kerran. Se tuntuu helpottavalta. Keskityn kuulemiini ääniin tarkemmin kuin koskaan. Muistan Miles Davisin joskus sanoneen, ettei musiikki olisi sitä, mitä se on, ilman hiljaisuutta.
Pukeudun hitaasti ja lähden. Ulkomaailma näyttää häkellyttävältä. Puiden lehtien ja raitiovaunujen värit ovat täyteläisempiä kuin ennen. Aistiärsykkeitä alkaa arvostaa, kun niitä ei ole pitkään aikaan ollut.
Otan askelia verkkaisesti, mutta harkitusti. Ruumiini on poikkeuksellisen hereillä, aamun viileys herättää minua entisestään. Pohdin kokemaani.
Moni saattaisi pitää pitkäaikaista kelluntatankkiin vetäytymistä itsensä sulkemisena pimeään vankilaan. Minulle tilanne näyttäytyi kuitenkin päinvastaisena. Se oli kaikista kahleista vapautumista ja omaan peruskallioon paluuta. Pelottavaa ja raakaa, mutta myös lohdullista ja avartavaa. Julistamaan en kuitenkaan ryhdy.
En valaistunut, saavuttanut elämää suurempaa viisautta tai kokenut hengellistä heräämistä. Sen kuitenkin opin, että elämäni suurimmat totuudet tuijottavat minua hyvin läheltä, sisältä. Noita totuuksia katsominen ei ole helppoa tai mukavaa, mutta niiden kiiluvaan katseeseen on mahdollista vastata lempein silmin.